Osa 11 - Weirdo

Huihai, uutta osaa taas :) Kuvat on ollu otettuna jo jonkun aikaa ja nyt sitten tein tämän yhdellä rytinällä 3-4 tunnin aikana loppuun :D Tätä osaa oli jotenkin tosi kiva tehdä, ehkä siksi että tää on sen verran tapahtumarikas :) Toivottavasti tykkäätte, ja nyt lukemaan! Muistakaa ilmaista mielipiteitänne kommenttien muodossa :3

~**~

”No hei”, Philippe hymyili ja sulki Mayan syleilyynsä saavuttuaan tämän luokse. Hymy kuitenkin hyytyi hieman, kun hän huomasi, miten jäykkä nainen oli. Hän nojautui hieman kauemmas ja katsoi Mayaa kulmat kurtussa.

”Onko kaikki hyvin?”

Maya puri huultaan hermostuneena, mutta purskahti sitten nauramaan. ”On!” hän henkäisi saamatta nauruaan loppumaan. Philippe katsoi naista kummastuneena.

”Kaikki on täydellisen hyvin.”

”Mulla on vaan jotain kysyttävää sulta”, Maya hymyili salaperäisesti.

”Noh, kysy pois”, Philippe tokaisi edelleen hyvin hämmentyneenä.

”Kysyn kysyn… Älä sitten suutu!”

”Suutu mistä?” Philippe katsoi Mayaa jo melkein epätoivoisena, kun tämä polvistui hänen eteensä. ”Ma cherié? Mitä sinä nyt? Kuule, vilustut vielä jos konttaat siellä lumessa…”

”Ole hiljaa nyt, senkin mäntti!” Maya nauroi kaivellessaan taskuaan.

”Philippe, mä rakastan sua, todella paljon”, Maya hymyili ovelasti ja avasi suuren sormusrasian miehen nenän edessä. ”Ja haluaisin jakaa loppuelämäni sun kanssa. Toivoisin, että sinäkin haluaisit sitä.”

”Totta kai haluan! Mutta… Eikö mun ois kuulunut tehdä tämä?” Philippe sanoi kykenemättä peittämään hymyään, vaikka yrittikin kuulostaa närkästyneeltä.

”Älä nyt höpsi, me eletään sentään 2010-luvulla!” Maya nauroi ja pujotti sormuksen Philippen nimettömään. ”Ja mä todella halusin tehdä tämän ja yllättää sut.”

”No siinä kyllä onnistuit.”

Philippe veti tuoreen kihlattunsa seisomaan ja rutisti tätä lujasti. ”Olen niin onnellinen, että tapasin sinut.”

”Niin minäkin”, Maya hymyili. ”Onneksi soitin sinulle silloin.”

”Todellakin! Et suostunut antamaan omaa numeroasi silloin, kun saatoin sinut sinne hotelille”, Philippe sanoi silmiään pyöritellen.

”Pitäähän sitä olla varovainen”, Maya myhäili. Philippe silitti naisensa poskea ja hymyili lempeästi.

”Rakastan sinua.”

Tuore kihlapari kiiruhti takaisin kotiin kertomaan uutisesta Mayan vanhemmille. Maya viiletti eteisen läpi keittiöön isänsä luokse vetäen miehekettään perässään.

“Isä, meillä on jotain kerrottavaa”, nainen henkäisi hymy korvissa. Cyle kohotti hämmästyneenä kulmiaan.

“Noh?”

“Me mennään naimisiin!” Maya hihkaisi pikkutyttömäisellä innolla. 

Cylen suu loksahti auki kun hän katsoi intoa hehkuvaa tytärtään. Toisaalta kauhu valtasi vanhan miehen sydämen, mutta toisaalta oli upeaa nähdä tyttären olevan onnellinen. Olihan Philippe mukava mies, mutta…

“Oletteko nyt aivan varmoja?” hän kysyi leikkisän äreään sävyyn. 

 Maya pyöräytti silmiään ja hymyili isälleen leveämmin kuin koskaan. 

“En ole eläessäni ollut mistään näin varma!” Philippe myhäili kihlattunsa rinnalla ja katsoi appiukkoaan vetoavasti.

“Lupaan pitää tyttärestänne hyvää huolta.”

Cyle naurahti ja heristi leikkisästi sormeaan.

“Tehkää te nuoret mitä lystäätte, saatte siunaukseni.” Maya katsoi isäänsä kiitollisena ja hapuili Philippen kättä omaansa.

”Koskas ne häät sitten ovat?" Cyle tiedusteli.

Maya huokaisi olkiaan kohauttaen. ”Aikanaan varmasti, mutta ei sillä kiire ole.”

Kului muutama päivä ja eräänä iltana Cyle istui katsomassa tv:tä toisen tyttärensä kanssa. Vanessa oli yllättävän hyvällä tuulella ja jutteli isälleen enemmän kuin yleensä.

“Tiedän, että olen välillä tosi vaikea, mutta sinua minä olen aina sietänyt”, Vanessa sanoi yhtäkkiä kommentoituaan pisteliäästi tv:ssä pyörivää komediasarjaa. Cyle hätkähti ja katsoi tyttöä hämmästyneenä.

“Kiitos, Vanessa. Tuo merkitsee minulle todella paljon”, hän hymyili, sillä Vanessan sanathan olivat olleet suunnilleen sama asia, kuin hän olisi sanonut rakastavansa isäänsä. Vanessa virnisti tietäväisenä, mutta hänen mustissa silmissään oli haikeutta, jota Cyle ei huomannut.

Varhain seuraavana aamuna Vanessa heräsi ennen kaikkia muita. Oli hänen 18-vuotissyntymäpäivänsä! Hän oli herännyt aikoja sitten keräilemään tavaroitaan. Aliengeeniensä ansiosta hän osasi liikkua täysin ääneti, joten hän pystyi huoletta hiippailemaan siskonsa ja tämän miehen huoneeseen hakemaan joitakin sinne jääneitä vaatteitaan. Vanessa tuijotti itseään peilistä pieni hymynkare huulillaan. Tuntui samaan aikaan mahtavalta, mutta lohduttomalta jättää tämä paikka. Niin hän oli kuitenkin päättänyt tehdä.

Vanessa oli kuullut kihlauksesta muutama päivä sitten, jolloin hän oli tehnyt saman tien lopullisen päätöksensä. Hän oli riidellyt pahasti Philippen kanssa, mutta lopulta hän oli itse vetäytynyt riidasta tajuttuaan syntymäpäiviensä olevan aivan pian.

”Okei okei, ihan sama. Tehkää mitä haluatte, mua ei enää kiinnosta!”

Vanessa istuutui hetkeksi tietokoneelle ja naputteli Latikan ja Cylen yhteiseen perhesähköpostiin lyhyen viestin.

Lähetä-nappia painaessaan Vanessa tunsi piston rinnassaan. Tämä oli jotenkin väärin. Hän ei kuitenkaan aikonut pyörtää päätöstään, sillä hän todella kaipasi muualle. Hän ei kestänyt katsoa siskonsa ja Philippen auvoisaa perhe-elämää. Hän ei kestänyt asua enää hetkeäkään pidempään Latikan kanssa.

Ainoa, jota oikeasti jäisi ikävä, olisi Rhage. Noh, hän soittaisi veljelle joskus. Lopulta Vanessa nousi ylös, nappasi laukkunsa ja katsoi vielä lapsuudenkotiaan.

”Hyvästi”, hän kuiskasi ja käveli ulkona odottavan taksin luo raskain jaloin.

Muu perhe heräili useita tunteja myöhemmin Vanessan lähdön jälkeen. Autuaan tietämättömänä mistään Latika kiroili tietokoneen kanssa, joka oli taas mennyt hajalle. Sitä hän ei tiennyt, että Vanessa oli tarkoituksella vaurioittanut konetta voittaakseen aikaa ”pakomatkalleen”. Lopulta korjaushommissa todella taitavaksi kehittynyt Latika sai koneen käynnistettyä. Hän klikkasi rutiininomaisesti sähköpostinsa auki ja hämmästyi uudesta viestistä, joka oli lähetetty Vanessan osoitteesta. Hän klikkasi sen auki ja jäi tuijottamaan lyhyttä tekstipätkää.

”Cyle!” hän parahti kauhuissaan sohvalla istuvalle miehelleen.

Mun on aika lähteä elämään omaa elämääni. Älkää soitelko perään, niin en muistele mitään tai ketään pahalla. Kiitos.

Samaan aikaan Maya istui vessassa kuin halvaantuneena. Tuntui, kuin hän ei pystyisi hengittämään.

Miksi juuri minä? Miksi juuri nyt?

Maya kohotti kätensä rinnalleen ja tuijotti tyhjyyteen. Tämä tuntui niin epäreilulta. Kuukautiset olivat olleet myöhässä jo toista viikkoa, vaikka ne olivat aina ennen olleet niin säännölliset e-pillereiden ansiosta, joita hän oli syönyt lähes vuosikymmenen ajan kovien kuukautiskipujen takia. Eihän raskaaksi tulemisen olisi pitänyt olla kovinkaan todennäköistä pillereiden kanssa, mutta…

Maya valahti epätoivoisena lattialle ja veti polvensa koukkuun rintaansa vasten. Kyyneleet polttelivat hänen silmiään, mutta hän oli sen verran kova tyttö, että osasi pidätellä niitä. Ehkäisypillereistä huolimatta hänen sisällään kasvoi pieni elämänalku. Hän oli varmuuden vuoksi ostanut muutaman raksaustestin ja tänä aamuna hän oli rohkaistunut tekemään sen. Kahdesti. Ja molemmat näyttivät tasan tarkkaan positiivista kahden viivan vahvistuksella, ei edes mitään haamuviivoja. 

Lopulta Maya sai koottua itseään kasaan sen verran, että hän uskaltautui astumaan pois vessasta. Hän jäi tuijottamaan itseään peilistä ahdistuneena. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei hän halunnut vielä lapsia! Ei vielä pitkään aikaan! Toisaalta hän ei missään nimessä uskaltaisi tehdä aborttia, sillä mitä jos lapsi olisi sini-ihoinen? Silloin hän olisi tavallaan jo ”hoitanut hommansa”. Mutta että lapsi parikymppisenä… Ajatuskin puistatti häntä. Hän halusi elää vielä nuoruuttaan, ei perustaa söpöä perhe-elämää!

Äkkiä hän tunsi kylmät kädet ympärillään. Aamulenkillä ollut Philippe oli tullut takaisin.

”Mitä mun rakas täällä yksin seisoskelee?” Maya katsoi kihlattuaan peilin kautta surullisin silmin.

”Minä, tuota…”

”Hei, mitä tahansa se onkin, minulle voit kertoa”, Philippe sanoi lempeästi ja pyöräytti Mayan ympäri pakottaen tämän katsomaan itseään. ”Ymmärrätkö?”

Maya katsoi miestä levottomasti, sillä hän ei osannut päättää, kertoisiko raskaudesta vai ei. Olisiko kuitenkin vain parempi tehdä pikavisiitti sairaalaan kertomatta kenellekään ja esittää, ettei mitään lasta koskaan ollutkaan..?

”Ymmärrän minä, tiedän että voin luottaa sinuun, mutta…” Maya sopersi ääni väristen. Hän tunsi olonsa niin heikoksi ja säälittäväksi.

Philippe poimi Mayan kädet omiinsa ja yritti saada tätä piristymään.

”Hei, kuulehan nyt, ei ole mitään syytä epäröidä”, hän hymyili. ”Sinä olet minun tuleva vaimoni! Je t'aime, tiedäthän sen?”

”Tiedän”, Maya kuiskasi ja samalla lämpö täytti hänen sydämensä. Hän ei halunnut tätä lasta, ei vielä, mutta toisaalta… Hänellä oli tuollainen mies rinnallaan. Ehkä he selviäisivät siitä yhdessä.

”Minäkin rakastan sinua”, Maya sanoi ja suuteli miestään rajusti. Philippe katsoi naistaan odottavaisena. 

”Ja siksi haluan kertoa sulle jotain.”

”Ihan mitä vain”, mies rohkaisi. Maya huokaisi hymyillen ja avasi suunsa aloittaakseen sepustuksen tulevasta lapsesta, mutta yllättäen valtava kipu vavisutti hänen kehoaan.

”Aaaaaaah”, Maya kirkaisi ja käpertyi kaksinkerroin. Hän ei ollut eläessään tuntenut sellaista tuskaa.

”Maya, mitä nyt?” Philippe huudahti hädissään ja yritti tarttua naiseen, mutta tämä perääntyi kauhuissaan.

”EI!” Maya älähti ja vetäytyi kauemmas.

Hän harppoi nopein askelin kylpyhuoneen ovelle, riuhtoi sen auki ja paiskasi perässään kiinni välittämättä Philippen huolestuneista huudahduksista.

”Kulta, mikä hätänä?”

Maya rojahti saman tien lattialle saatuaan oven lukkoon. Samalla valonvälähdys täytti koko pienen huoneen ja tuska hänen sisällään muuttui suloiseksi lämmöksi.

”Voi paska…” Maya henkäisi kauhuissaan tuntiessaan takkinsa repeytyvän. Kirkas valo ympäröi hänet suorastaan aavemaisesti. 

Selkäänsä katsomattakin Maya tiesi, mitä oli tapahtunut. Hänen keijugeeninsä olivat aktivoituneet. Latika ei ollut puhunut palturia höpöttäessään sukunsa kummallisuuksista. Maya tunsi olonsa entistäkin lohduttomammaksi. Hän oli raskaana ja nyt oli vielä paljatunut, että hän todella oli kummajainen. Taruolento.

Itsestään muutenkin aina hieman epävarma ollut nuori nainen painoi päänsä käsiinsä, eikä enää voinut kyynelilleen mitään. Hän yritti hillitä niitä, mutta epätoivo painoi hänen mieltään niin vahvasti, että hän oli sen alla täysin voimaton.

”Voi paska”, hän toisti lähes ääneti aikaisemman kirouksensa. Miten hän muka voisi puhua Philippelle lapsesta, kun hänessä itsessäänkin olisi sulateltavaa…

”Maya, ole kiltti ja avaa.” Siinä paha missä mainitaan.

Philippe koputteli vessan ovea huolesta suunniltaan.

”Rakas, mikä sinulle oikein tuli?” hän huuteli ja yritti avata ovea rynkyttämällä kahvaa. Oven takaa kuului jotain epämääräistä mutinaa, josta hän ei saanut selvää.

”Maya, anteeksi, mitä sinä sanoit?”

”Mene pois!” kuuli turhautunut huuto. Philippe hätkähti yllättävän vihaisista sanoista.

Mayaa itketti aina vain enemmän, eikä hän todellakaan halunnut Philippen näkevän häntä sellaisena. Siivekkäänä ja niin poissa tolaltaan.

”Anteeksi”, hän nyyhkytti katuen äskeistä ärähdystään. ”Anna anteeksi, en tarkoittanut sitä.”

”Päästä minut sitten sisään”, kuului Philippen vaimea ääni.

”Ei…” Maya sopersi.

  

”Maya, mun täytyy saada tietää, mikä sulla on. Oletko kipeä, pitääkö mun soittaa ambulanssi?”

”Ei missään nimessä!” Maya huudahti.

”No mitä minä sitten voin tehdä?” Philippe kysyi epätoivoisena.

”Hae äiti”, Maya sanoi uupuneena.

”Hyvä on”, Philippe huokaisi alentuneena. Hän olisi halunnut tehdä jotain enemmän, mutta ehkä oli parempi nyt vain kuunnella Mayaa ja tehdä niin kuin hän pyysi. 

Astellessaan olohuoneeseen Latikaa etsimään Philippeä kohtasi kummallinen näky: koko muu perhe oli kokoontunut sohvalle ja heistä huokui suru. Philippe kurtisti kulmiaan ja katsoi Mayan perhettä huolissaan.

”Mitäs täällä on tekeillä?”

Latika vilkaisi vävypoikaansa ja pudisti päätään surullisena.

”Vanessa…” hän kuiskasi. ”Tyttö on lähtenyt täältä pois viimeyön aikana.”

”Mitäh?” Philippe henkäisi kummissaan.

”Hän täytti tänään 18, joten hän päätti ottaa jalat alleen ja lähteä. Emme tiedä minne, hän ei vastaa puheluihin.”

”Ettekö tee katoamisilmoitusta?”

”Emme, sillä hän ei ole kadonnut, hän jätti viestin, eikä hän halua että otamme yhteyttä”, Cyle huokaisi. ”Ei kai ole mitään, mitä voisimme tehdä. Hän on täysi-ikäinen, joten hän päättää itse omasta elämästään."

Latika nousi ylös ja katsoi Philippeä. 

”Näytit hätääntyneeltä, kun tulit makuuhuoneestanne. Onko jotain sattunut?”

Philippe muisti taas kihlattunsa ja nyökkäsi epävarmasti.

”Maya… Hän lukittautui vessaan eikä suostu tulemaan ulos. Hän haluaa sinut sinne.”

Latikan silmät suurenivat ja hän lähti saman tien kohti Mayan ja Philippen huonetta.

”Ymmärrän, odota sinä vain täällä!”

Philippe istuutui hämmentyneenä sohvalle Rhagen viereen.

”Olen pahoillani siskostasi”, hän totesi myötätuntoisesti. Rhage nyökkäsi ja kohautti sitten olkiaan. 

”Olen harmistunut, mutta toisaalta osasin odottaakin jotain tällaista. Vanessa on aina ollut niin äkkipikainen ja tiesin, ettei hän viihtynyt täällä. Saamme olla iloisia, ettei hän lähtenyt aikaisemmin”, Rhage sanoi ja naurahti. Hän ymmärsi siskoaan, mutta toivoi todella, että tämä ottaisi edes joskus yhteyttä.

Latika huhuili huoneen ovelta tytärtään ja kuuli, kuinka Maya avasi kylpyhuoneen oven. Hän asteli ovelle ripeästi ja näki tyttärensä istuvan lattialla täysin palasina. Latika arvasi huoneesta kajastavasta valonhohteesta, mitä oli tapahtunut.

”Voi Maya…” hän huokaisi ja valmistautui olemaan pitkästä aikaa äitinä aikuiselle tyttärelleen.

~**~

Siinäpä se :> Jotenkin samaistun Mayaan hirveästi kun kirjoitan hänestä... Tuo epävarmuus kaikessa ja silleen. Oikeastaan olen kiintynyt siihen jopa enemmän kuin Latikaan :D Ja ainiin, kuten varmaan huomasitte, olohuoneen ja kihlaparin makuuhuoneen sisustus on vähän muuttunut, eikä portaikkoa näy enää loppuosassa. Se johtuu siitä, että yläkerta bugitti mulla niin pahasti, että jouduin poistamaan sen - ja tadam nyt peli on toiminut paljon paremmin. En kuitenkaan tee kummempaa esittelyä uudistuneesta talosta, sillä tää on aika väliaikainen ratkaisu. 

... Ja mitä nyt sitten tapahtuikaan Vanessalle?

Juuri aikuistunut nainen muutti toiseen kaupunkiin asumaan :) Tykkään Vanessasta niin paljon, että aion kirjoittaa kunnon extraosan tämän elämästä :) Kuvat sitä varten on jo otettu, nyt ne tuolla odottaa muokkausta ja tarinan kirjottamista! Luulen, että julkaisen tässä yhden tai kaksi "normiosaa" ja sitten on aika kurkata pahasuisen alientytön kuulumisia :)

~**~

Ja ihan lopuksi kurkkaus pelikuvaamisen raivostuttavaan maailmaan D: Toi saakelin pelottava pinkkisiipinen keijumies pällisteli koko ihanan kihlajaiskohtauksen ajan tuolla rannalla ja tuli oikeen viereen tuijottamaan... :DD Kuvakulmien kanssa oli pientä säätämistä ettei tuo näkynyt missään kuvassa :D

Otsikon kappale: Iiris - Weirdo