Osa 10 - Here with me

En nyt saanutkaan tätä viikonloppuna julkaistua, mutta melkein :D Olin poikaystävän siskon ylppäreissä ja muutenkin koko viikonlopun niillä, enkä muistanut ottaa läppäriä mukaan :P Mutta nyt on osa 10 on täällä! Huhhuh, yllättävän monta osaa oon tätä jo tehnyt :D Yleensä mulla lopahtaa innostus hävettävän nopeasti oli kyseessä melkee mikä vaan asia, mutta tää innostus tän tarinan kirjottamiseen ja tekemiseen on pysynyt jo useemman kuukauden, ja oon edelleen täpinöissäni tästä :D Yksi iso syy olette te, jotka jaksatte aina kommentoida <3 Se todella piristää aina, joten jälleen kerran ISO KIITOS teille kaikille! Ja nyt lukemaaaaaan astetta siirappisempaa osaa ;3

~**~

Maya oli herännyt kerrankin aikaisin. Oli jopa vielä ihan pimeää. Hänen sydämensä tykytti ja kädet hikosivat, niin jännittynyt hän oli. Mayan ajatukset harhailivat kovasti ja hän havahtui niistä vasta, kun haistoi pahasti palaneen munakkaan käryn.

”Perkele!” hän huudahti ja huitoi savua kädellään rukoillen, ettei palohälytin pirahtaisi soimaan.  Huokaisten hän kaatoi pilalle palaneen omelettinsa roskikseen ja tyytyi kaivamaan kaapista muroja. Istuessaan syömään niitä hänen ajatuksensa lähtivät taas lentoon. Philippe… Hänen uusi ystävänsä tulisi tänään käymään!

Maya oli harrastanut jo useamman kuukauden ajan ahkeraa kirjeenvaihtoa.  Kyllä hän oli ranskalaiselle tuttavalleen soitellutkin, mutta hänen sairaala-apulaisen palkallansa ei huimaavaa määrää ulkomaanpuheluita kustannettu. Nyt kun lumi oli peittänyt maan valkoiseen vaippaansa, oli Philippe viime puhelussaan vaatinut päästä käymään.

”Ma chérie, minun täytyy tavata sinut!” mies oli sanonut. Eikä Mayalla ollut sitä mitään vastaan.

Jotain sanomista oli ollut kuitenkin Mayan vanhemmilla. Varsinkin Cyle oli suhtautunut moiseen ulkomaanelävään isällisellä epäluulolla. Lopulta Maya oli kuitenkin saanut puhuttua isänsä ympäri: Philippe saisi majoittua heidän taloonsa muutamaksi viikoksi.

”Mutta minun on hankittava aselupa”, Cyle oli pohtinut täysin vakavissaan.

”Isä kiltti…” Maya oli pyöritellyt silmiään.

”Et voi tietää millainen kloppi se oikeasti edes on!”

”Ei se ole mikään ”pojankloppi”, vaan aikuinen mies!” Maya oli huudahtanut. Philippe tosiaan oli Mayaa seitsemän vuotta vanhempi, mutta siitä Maya viis veisasi.

”Sitä suuremmalla syyllä!” Cyle oli parahtanut.

Ja viimein oli koittanut tämä suuri päivä. Philippe soitti lentokentältä Mayalle ja sanoi odottavansa taksia. Pian ranskalainen miehemme saapuikin Gruenien etupihalle ja Latika vaati Mayaa odottamaan sisällä, sillä hän halusi mennä tervehtimään ensimmäiseksi. - Cyle oli  töissä, mutta hän oli vannottanut Latikaa tarkistamaan  voisiko sitä päästää edes sisälle. 

”Bonjour, madame Gruen”, tervehti tumma komistus kohteliaasti ja suikkasi pikaisen suukon Latikan poskelle. Latika hämmentyi miehen kohteliaisuudesta ja hymyili ojentaen kätensä.

”Bonjour”, hän äänsi sujuvasti ainoan tuntemansa ranskankielisen sanan. ”Sinua on kovasti jo odotettu.” 

Mies nauroi ja puristi Latikan kättä.

”Mukava kuulla.”

Latika päästi miehen mielihyvin sisälle ja siirtyi takavasemmalle jättäen nuoret keskenään. Luojan kiitos Vanessa on koulussa, Maya ajatteli huojentuneena tervehtiessään Philippeä. Rhagesta ei olisi ollut mitään vaivaa, mutta oli ihan hyvä, että Philippe sai tutustua hänen kotiinsa ennen kuin hänen siskonsa alkaisi rähinöimään. Vanessa oli alunperinkin ollut jostain tuntemattomasta syystä koko vierailua vastaan.

”Ah, belle Maya”, Philippe kuiskasi ja hymyili leveästi. ”Olet kauniimpi kuin muistinkaan.” Maya nauroi ja katsoi miestä ikionnellisena, mutta hyvin ujona.  Ja sinä ihan syötävän komea… Tahdon sinut sänkyyni. Nyt heti.

Moisia ajatuksia Maya ei kuitenkaan sanonut ääneen, vaan tyytyi rupattelemaan sivistyneesti. He vaihtoivat kuulumisia, mutta jotenkin he vain unohtuivat jatkuvasti tuijottelemaan toisiansa silmiin. Tätäkö se kuuluisa sielunkumppanuus nyt sitten oli? Mayan sydän lauloi suloisesti, mutta toisaalta epävarmuus vaivasi häntä. Philippen koti oli Ranskassa, ei täällä.

Päivät vierivät nopeasti – ainakin Mayan mielestä. Vanessa taas oli alati raivon partaalla. Hän ei voinut sietää tuota ranskalaismiekkosta silmissään. Nytkin hän oli painellut pihalle kyllästyttyään Mayan ja sen miehen kuherteluun keittiössä. Hän ei ollut vaivautunut laittamaan edes takkia päälle, vaan oli napannut sen naulakosta ja viskannut maahan ryhtyessään rakentamaan iglua. Johonkinhan hänen oli energiansa purettava.

Äkkiä hän kuuli pahaenteisiä ääniä.

Ei kai vain…

”Tule Philippe! Näytän sinulle jotain.”

Voi kyllä.

Maya oli houkutellut ystävänsä ulos lumisateeseen rakentamaan lumiukkoa. Parin kikattelu ja iloinen pälpätys saivat savun nousemaan Vanessan korvista. 

Saatana! Saatanan saatanan jumavitunlauta! Tyttö kirosi mielessään ja polki maata. Hän oli vetänyt lumisen takin ylleen, mutta näytti siltä, että hän saisi painua saman tien  sisälle. Miksi ihmeessä Maya lankesi johonkin tuollaiseen? Mieshän oli ihan vieras, jotenkin täynnä itseään ja vieläpä kauhean vanhakin! Vanessa ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä, mutta perimmäinen syy hänen kiukuttelulleen oli tällä hetkellä se, että hän oli oikeastaan huolissaan siskostaan.

Tyttö tosiaan lähti takaisin sisälle ja tömisteli ärtyneenä yläkertaan maalaamaan. Se auttoi häntä rauhoittumaan paremmin kuin mikään muu. 

Ulkosalla Mayalla ja Philippellä oli oikein hauskaa. He rakensivat lumiukkoa todella pitkään, sillä lumi ei ollut oikein tarpeeksi märkää pysyäkseen kunnolla kasassa. Lopulta he saivat pystytettyä jotakin etäisesti lumiukkoa muistuttavaa.

”Eikö sillä kuuluisi olla porkkana? Nenänä siis”, Philippe ihmetteli nauraen. Maya kohautti olkiaan.

”Joo. Ja nappisilmät ja silinterihattu… Eikä sovi unohtaa kaulaliinaa, mutta en mä ala tuhlata sellaisia tähän”, hän naurahti.

”Ai, oletkos vähän pihi siis?” Philippe kiusoitteli. Maya nauroi ja pudisti päätään.

”En ole”, hän sanoi, mutta Philippen vetovan katseen nähtyään jatkoi: ”Tai ehkä ihan vähän vain…”

”Meillä on siis jotain yhteistä”, mies sanoi karhealla äänellä ja astui lähemmäs Mayaa. Nuori nainen hätkähti ensin, mutta ojentui sitten itsekin lähemmäs.

”Moniseur…” hän kuiskasi leikkisästi hetken mielijohteesta. ”Saanko kokeilla yhtä juttua?” Philippe hymyili hämmentyneenä. ”Bien sûr.”

Maya poimi miehen kädet omiinsa ja hetken he vain tuijottivat toisiaan silmiin. Philippeä alkoi hymyilyttää. ”Mitä sinä oikein halusitkaan testata?”

Maya hymyili ujosti ja lopulta kumartui vieläkin lähemmäs ja painoi huulensa Philippen huulia vasten. Mies jähmettyi hetkeksi, mutta rentoutui sitten ja vastasi suudelmaan.

”Vai tällaista se nuori neiti juoni”, hän mumisi Mayan huulia vasten.

”Suu kiinni”, Maya hengähti ja sai miehen taas hymyilemään.

”Oui oui”, mies mutisi, mutta sen jälkeen totteli käskyä ja pysyi vaiti.

Jääkiteiden muodostaessa kauniita kuvioita ikkunoihin pakkasten kiristyessä saapui päivä, jolloin Latikan oli aika hyvästellä nuoruuteensa. Latika seisoi kakkunsa edessä hymy huulillaan. Hän katseli onnellisena perhettään. Ajatella, että hän oli saanut näin paljon aikaan. Ja Cyle… Latika oli niin iloinen, että sai jakaa elämänsä tämän kanssa. Hänen esikoisensakin oli löytänyt jonkun, josta olisi ehkä tulevaisuudessa mieheksi tämän rinnalle. Hän voisi siirtyä vanhuuteen – ja lopulta ajasta ikuisuuteen – rauhallisin mielin.

Latikan kauneus ei tosiaan kadonnut minnekään! Harmaantuneet hiukset eivät naista häirinneet, sillä hän tunsi olevansa kuitenkin sisimmässään edelleen nuori.

Viikot olivat kuluneet luvattoman nopeaa tahtia, mutta Mayaa se ei enää haitannut. Hän loikoili uudelleen sisustetun huoneensa  vastahankitulla sängyllä suupielet korvissa. Tuntui, kuin hän olisi löytänyt suorastaan ”sisäisen rauhansa.” Kaikki tuntui sujuvan juuri niin kuin hän oli toivonutkin… Tosin yksi juttu oli vielä hoidettava, kunhan Philippe heräisi. 

Eilen oli ollut se päivä, kun Philippen oli tarkoitus lähteä takaisin Ranskaan. Remontoitu huonekaan ei ollut tuonut Mayalle lohtua: parisänky olisi jäänyt taas tyhjilleen, kun hänen vierellään ei nukkuisikaan maailman ihaninta miestä. Niinpä nuori nainen oli lukittautunut huoneeseen ja itkenyt koko päivän silmät päästään. Philippe oli kuitenkin vaatinut päästä sisään, ja lopulta kyyneleet pyyhittyään Maya oli avannut oven. 

”Kulta… Älä itke”, Philippe oli henkäissyt kauhuissaan nähtyään naisensa niin poissa tolaltaan. Maya kapsahti miehen kaulaan ja nyyhkytti rajusti tämän rintaa vasten.

”Mitä muutakaan voisin?” hän kuiskasi itkunsa seasta. ”Philippe…”

Hiljaisuus oli hetkeksi täyttänyt huoneen ja sen rikkoi vain Mayan satunnaiset niiskautukset. Lopulta Philippe huokaisi syvään ja rutisti Mayaa tiukemmin.

”Voi Maya, belle Maya… Je t'aime.”

Maya säpsähti ja irrottautui kauemmas miehestä. ”Philippe?”

”Olen ihan tosissani”, mies naurahti ja silitti Mayan poskea. ”Maya, en mitenkään voisi jättää sinua tänne. Sinun on pakko tulla mukaani.” Mayan otsa meni ryppyyn ja hän puri huultaan harmistuneena.

”En voi lähteä täältä. Tämä talo on nyt mun. Haluaisin kyllä, en halua erota sinusta, mutta ymmärräthän…”

”Shh”, Philippe suhahti ja nosti sormensa Mayan huulille. ”Rauhassa vain. Minä ymmärrän. Ja siksi…”

”Niin?”

”Jään tänne, sinun kanssasi.”

Lentoa ei voinut enää perua, mutta sillä ei ollut väliä: Philippe jätti yksinkertaisesti menemättä. Maya repi punaisen takin miehen päältä ja viskasi tämän lakin nurkkaan.

”Turhaan piilottelet komeita kasvojasi moisen hatun alla”, hän supisi miehen korvaan. Philippe vetäisi Mayan syliinsä ja ohjasi tämän sängylle. Maya ei malttanut pitää näppejään erossa miehestä kaikkien niiden unien jälkeen, mitä hän oli tästä nähnyt. Voi, hän oli odottanut tätä niin kauan…

”Mitähän vanhempasi sanovat?” Philippe kysyi yllättäen. ”Täh?” Maya ihmetteli, sillä hän ei pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin miehen huuliin ja paidan alla tuntuviin vatsalihaksiin.

”Siitä, että muutan tänne. Mitähän mieltä he ovat siitä?”

Vieläkö se puhuu?  Maya ajatteli kärsimättömänä. ”Ihan sama”, hän henkäisi ja painoi huulensa rajusti Philippen suuta vasten. Mies hämmentyi hieman naisen oma-aloitteisuudesta, mutta hetken päästä hän kiepautti naisen ympäri eikä sanoja enää tarvittu.

Philippen lopulta herättyä kyyhkyläiset istuivat yhdessä olohuoneessa ja katselivat televisiota. Cyle oli jo lähtenyt töihin ja nuoremmat lapset kouluun. Pari odottelikin, että Latika saisi aamutoimensa hoidettua, sillä olihan perheen päälle kerrottava, että taloon tulisi yksi asukki lisää. Mayaa hermostutti nyt, vaikka hän olikin viimeyönä viis veisannut koko jutusta.

”Äh… Mitä jos se suuttuu…” hän huokaisi.

”Hyvin se menee. Äitisi on mukava ja ymmärtäväinen”, Philippe sanoi ja suukotti Mayaa. Maya hengitti syvään ja nyökkäsi. Tottahan se oli. Ja Latika jopa piti Philippestä, tai ainakin niin hän oli sanonut. Sitä paitsi luulisi äidin olevan vain iloinen, että esikoinen, joka kantaa niitä perkeleen keijugeenejä, on löytänyt – hetkinen! Kauhu levisi Mayan mieleen: hänen geeninsä, hänen keijugeeninsä! Miten hän ikimaailmassa voisi kertoa Philippelle –

Samassa Latika kuitenkin asteli olohuoneeseen ja näytti kummastuneelta nähdessään Philippen olohuoneessaan.

”Eikös sinun pitänyt olla jo Ranskassa?”

Philippe vetäisi Mayan sohvalta ylös ja asteli Latikan eteen. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten Philippe pukkasi naistaan kylkeen saaden tämä havahtumaan ajatuksistaan.

”Niin tuota, äiti… Meillä on vähän kerrottavaa”, Maya änkytti hämillään. Hän unohti hetkellisesti keijumurheensa, sillä mielen valtasi taas pelko äidin suhtautumisesta Philippeen. ”Me ollaan Philippen kanssa päädytty sellaiseen ratkaisuun, että… Tuota, tuota noin – ”

”Maya haluaa sanoa, että minä olisin muuttamassa tänne pysyvästi”, Philippe sanoi lopulta, kun Maya ei siinä oikein onnistunut. ”Siis jos se vain sopii teille, madame.”

Latika katsoi paria mietteliäänä. Hän oli osittain toivonutkin tätä, mutta toisaalta häntä huoletti tyttären tulevaisuus. Hänen keijugeeninsä eivät olleet mitä ilmeisemmin vielä aktivoituneet, mikä tarkoitti, ettei tyttö rakastanut miestä vielä täydestä sydämestään. Toisaalta, eiväthän he vielä edes tunteneet kunnolla, joten ehkä ajan kanssa tunteet syvenisivät…

”Hyvä on”, Latika sanoi ja loi Philippeen vetoavan katseen. ”Jos vain lupaat pitää tyttärestäni hyvää huolta.” Niillä sanoilla hän tarkoitti enemmän kuin Philippe tiesikään.

”Totta kai!” Philippe huudahti ja hymyili riemuissaan. ”En antaisi mitään pahaa tapahtua hänelle, minä rakastan häntä.” Maya kuunteli taustalla hämmentyneenä ja punastui kuullessaan Philippen sanat. Jotenkin häntä nolotti kuulla tuollaista äitinsä edessä. Latika hymyili hyväksyvästi ja ojensi kätensä Philippelle. He kättelivät ja Latika vilkaisi tyätrtään.

”Se on hyvä kuulla.”

Pari suuteli onnellisena ja Latika katseli heitä haikeasti. Hän muisti tuon ensirakkauden tunteen niin hyvin… Mutta samassa hän tajusi, ettei hänellä ollut mitään syytä olla murheissaan: eihän hänen ja Cylen väliset tunteet olleet muuttuneet miksikään. Ikää oli tullut lisää ja lapset olivat varttuneet, mutta heidän rakkautensa oli säilynyt. Hän toivoi vilpittömästi samaa myös tyttärelleen.

Muutaman viikon päästä koitti erityinen aamu. Kaupunkiin oli saapunut taas kova lumimyräkkä, mutta Latika myhäili itsekseen siivotessaan keittiötä. Hän sulki uunin luukun ja suoristautui. Eilisiltainen keskustelu Mayan kanssa oli saanut hänet loistavalle tuulelle. Hän oli niin iloinen tyttärensä puolesta…

”Menehän jo, sinua odotetaan”, hän naurahti pöydässä istuvalle miehelle.

”Juu juu”, Philippe sanoi suu täynnä leipää. ”Vaikka en kyllä vieläkään tajua miksi minun pitää taivaltaa rannalle asti tuossa säässä.”

”Sittenpähän näet”, Latika hymyili ja katsoi miestä merkitsevästi.

Maya seisoskeli jo rannalla odottavaisena. Talvi oli ollut luminen, muttei niin kylmä, että meri olisi jäätynyt. Maya piti talvesta kovasti, sillä hänestä luminen maisema oli kaunis. Niinpä hän oli halunnut tehdä tämän nimenomaan talvella. Ja rantamaisema oli jotain, mitä hän oli aina rakastanut.

Kotona Philippe oli jo lähtenyt ja muu perhekin herännyt. Latika oli käynyt vaihtamassa hieman kevyemmät vaatteet muistettuaan, että tänään olisi vapaapäivä. Rhage istuutui äitinsä viereen läksyjensä kanssa. Matematiikka oli tuottanut vaikeuksia pienempänä, eikä hän pärjännyt siinä edelleenkään kovin hyvin.

”Mihin Philippe lähti?” hän kysyi äidiltään.

”Mayan luokse yllätettäväksi”, Latika hymyili salaperäisesti.

”Täh?”

”Te miehet olette sitten yksinkertaisia”, Latika nauroi ja keskittyi syömään jonkun nimipäiväkakun jämiä.

Philippe oli vihdoin päässyt rannalle asti. Hän huomasi Mayan lähellä vesirajaa ja katsoi tätä hämmästyneeä.

”Maya? Mitäs nyt tapahtuu?” hän ihmetteli. Puna nousi Mayan poskille, kun hän katseli lähestyvää Philippeä. Kaikki muu tuntui aina menettävän merkityksensä, kun hän katsoi tuota miestä. Niin, mitäs hänen pitikään tehdä…

~**~

... Mitäs rannalla tapahtuukaan ja kestääkö parin onni noin täydellisenä :3 Se selviää seuraavassa osassa, jonka kuvat on otettu, kirjoitus ja kuvien muokkaus työn alla :) Arvauksia ja muutenkin mielipiteitä otetaan ilomielin vastaan :3

Otsikon kappale: Dido - Here with me

(koitan tästä lähtien muistaa laittaa otsikkokappaleiden esittäjät ja linkit tähän loppuun :3)