Osa 9 - Ma Chérie

 

Huh, täällä ollaan taas! :D Tän osan julkasussa kesti ihan törkeän kauan, anteeksi siitä :/ Mutta kuten cboxissakin sanoin, kouluhommat rajotti mun aikaa niin paljon, etten enää iltasin oikee jaksanu tehä tätä >.< Mut nyt on mun kokeet ohi ja lukuvuosi kutakuinkin pulkassa, eli kesällä päivitystahti tulee muuttumaan varmaan yhtä nopeaksi kuin mitä se oli mulla alkuaikoina! Ja nyt kesän kunniaksi muutin ulkoasun sävyäkin :3 Mutta nyt lukemaan ;) 

~**~

Vanessa istui mietteliäänä portaikossa ja mietti elämäänsä. Hän muisteli ihanaa lapsuuttaan, kuinka hauskaa hänellä oli ollutkaan lähes joka päivä. Hänellä ei ollut juuri koulukavereita, sillä häntä nälvittiin vihreän ihonvärin takia – ei sillä että hän kiusaamisen takia olisi vetäytynyt yksinäisyyteen. Ehei, hän vain hakkasi kiusaajat joko verbaalisesti tai joskus jopa fyysisesti sen verran pahaan kuntoon, että kaikki alkoivat pysytellä hänestä loitolla. ”Se on se hullu friikki.” ”Ihan kummallisen näköinen!” ”Älä vaan mee lähemmäs, se pieksee sut.” Nuo kuiskaukset tuntuvat pahalta, kun hän oli pienempi, mutta nyt hän oli vain helpottunut, että häntä kaihdettiin. Hän ei sietänyt ylimääräisiä ihmisiä ympärillään.

Vanessa äkkäsi Rhagen tulevan vessasta ja niinpä hän pomppasi jaloilleen.
”Hei pikkujätkä”, hän huikkasi ja pysäytti veljensä matkan. Rhage hymyili vinosti uudelle nimitykselle.

”Niin?”
”Onko sulla faijalle jotain lahjaa?”
Rhage kohotti kulmiaan, mutta muisti sitten isänsä syntymäpäivät.

”Eipä ole”, Rhage naurahti. ”Ei isä mitään halua, se on niin kauhuissaan täyttäessään taas pyöreitä vuosia.”
Vanessa nyökkäsi helpottuneena. ”Okei no hyvä, koska ei mullakaan oo mitään.”
”Ja sitä paitsi se ois äidin homma hankkia jotain”, Rhage virnisti ja sai Vanessan ilmeen synkkenemään äiti-sanan kohdalla. ”Mitä nyt? Mistä moinen inhoava katse?”
Vanessa hätkähti ja pudisti päätään. ”Ei mitään.”

Ja seuraavana iltana oli tosiaan Cylen syntymäpäivien aika! Aika on kyllä kulunut taas luvattoman nopeasti, Cyle pohti harmistuneena. Epäröiden hän katsoi seinustalla myhäileviä tyttäriään. Pian hekin olisivat aikuisia. Hän todella oli vanha, voi jestas sentään!

Cyle siirsi katseensa kynttilöihin ja mulkaisi niitä. Ihan kuin se olisi kynttilöiden vika, että niitä oli kertynyt kakun päälle aivan liikaa. Minkään tason keski-iän kriisiä hän ei ollut kokenut, mutta vanhuus todella alkoi nyt ahdistamaan.
”Noniiiin, puhalla jo!” Vanessa kiljahti ärsyyntyneenä isänsä viivyttelystä. Cyle veti syvään henkeä ja valmistautui hyvästelemään punaisena helottavan hiuskuontalonsa. Nyt sitä mennään…

Niin Cylesta tuli siis vanhus. Rypyt ja harmaat hiukset eivät tätä herraa oikein pue, mutta ihan symppiksen näköinen siitä tuli : ) Mutta ugh nuo vaattet :D

Illemmalla Latikan tultua töistä Cyle piilotteli vaimoaan olohuoneessa. Häntä jotenkin hävetti vanheneminen aivan tolkuttoman paljon. Latika kuitenkin äkkäsi miehensä sohvalta ja veti tämän ylös.
”No mitä mun papparainen”, hän naurahti hellittelevään sävyyn.
”En minä ole mikään –”
”Et tietenkään, ihan rauhassa nyt vaan”, Latika hymyili anteeksipyytävästi. Cyle huokaisi ja veti naisen syleilyynsä. ”Rakastan sinua ihan yhtä paljon kuin ennenkin.”

Pitkän historian yhdessä viettänyt pari suuteli ja Cyle tunsi sisällään valtaisaa helpotusta. Ehkä  elämä ei muuttuisikaan kertaheitolla. Eikä menisi kauaa, että hänen kauniin vaimonsakin kasvoja koristaisivat samanlaiset rypyt kuin hänelläkin. Tosin siitä Cyle oli varma, ettei Latikan kauneus tulisi koskaan katoamaan mihinkään.

Isänsä syntymäpäivien kunniaksi soittamaan oppinut Rhage rämpytteli kitaraa olohuoneessa ja vanhempi herrasmies innostui pyytämään Latikan tanssiin kanssaan. ”Voi, tällaisesta onkin aikaa…” Latika hymyili ja nautti miehen kömpelöstä viennistä.

Eräänä iltana Maya oli houkutellut Vanessan puistoon. Ihmisten ilmoille meneminen kauhistutti nuorta alientyttöä, mutta lopulta hän suostui. Syysrieha oli puistossa parhaimmillaan ja ruskan sävyttämien lehtipuiden väriloisto sai hymyn nousemaan molempien korville. Tytöt innostuivat osallistumaan omenoiden noukintaan vedestä paikalle eksyneen poliisin kanssa.

”Jestas että tämä on vaikeaa!” Vanessa henkäisi ja hermostui lopulta koko kisaan. ”Antaa olla!” hän puuskahti ja noukki omenan vedestä käsillään.

Vietettyään loppujenlopuksi varsin mukavan illan tytöt kävivät nappaamassa grillikojulta ranskalaisia. Vatsansa täyteen saatuaan he istuutuivat heinäpaalien eteen roudatulle penkille ihailemaan tähtien täplittämää taivasta. Maya harkitsi kertovansa keijuasioistaan siskolleen, mutta päätti sittenkin olla puhumatta asiasta. Jotenkin hän halusi pitää asian itsellään. Hän jopa pohti, uskaltaisiko kertoa asiasta koskaan kenellekään.

Kotona Rhage ja Cyle söivät yhdessä iltapalaa. Juustoleivän herkullinen tuoksu leijui kaikkialla, mikä puolestaan raivostutti Cyleä. Hän mulkaisi leivälle hymyilevää poikaansa pahasti.
”Onko sinun aivan pakko?”
”Häh?” Rhage ihmetteli suu täynnä leipää. Cyle pyöräytti silmiään ja pudisti sitten päätään keskittyen rasvattomaan maitoon upotettuihin täysjyvämuroihinsa. Hän oli huolestunut vatsansa ympärille kertyneestä pelastusrenkaasta ja halusi sen pois. Niinpä hän oli päättänyt ryhtyä laihdutuskuurille, mutta terveellinen ruoka ei oikein meinannut upota.

Aika kului huimaa vauhtia ja toi talven ja lumen tullessaan. Oli aika viettää Mayan syntymäpäiviä. Mayaa hermostutti kauheasti, kun hän katseli kakkunsa päällä hehkuvia kynttilöitä. Perkeleen keijugeenit… Ei hän halunnut niitä! Ei hän halunnut niiden tuomaa vastuuta… Hän ei halunnut olla aikuinen. Perheen hurratessa hänen ympärillään hän lopulta kuitenkin alentui puhaltamaan kynttilät sammuksiin.
”Niin sitä pitää, tyttöseni!” Cyle hihkaisi taustalta.

Ja tällainen kaunis nuori nainen kasvoi Mayasta. Hän joutui pakottamaan hymyn kasvoilleen poseeratessaan isänsä kameran edessä. Hymy ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti, vaikka hän kuinka yritti.

Ilalla Vanessa ja Maya istuivat kahdestaan iltapalaa syömässä. Maya pyöritteli lusikkaansa murojensa seassa hajamielisesti.
”Mitä nyt?” Vanessa kysyi. Äänensävy oli kirpeä, mutta Maya tiesi, ettei Vanessa tarkoittanut mitään ilkeää. Hän nyt vain oli sellainen.
”Kuinka niin?”
”Näytät niin maasi myydeeltä. Tyttö hei, sä oot nyt aikuinen!” Vanessa sanoi ja virnisti.
”Saat tehdä ihan mitä vaan!”
Niin, mutta en ole täysin vapaa kuten sinä, Maya ajatteli katkerana. Minulla on elämäntehtävä, päämäärä. 

”Minä perin tämän talon”, Maya töksäytti. Kyllähän kaikki sen jo tiesivät, siitä oli keskusteltu tänään aikaisemmin. ”Mun on pakko jatkaa tätä pirun sukua! En mä edes tiedä haluanko lapsia!” Maya tajusi sen sanoessaan, että se oli aivan totta. Hän ei koskaan ollut ajatellut olevansa mitään äiti-tyyppiä.
Vanessa katsoi siskoaan kulmiensa alta ja kohautti olkiaan. ”Mutta ei kai se nyt niin paha oo pyöräyttää paria mukulaa. Yksikin riittää. Ja mutsi kyllä hoitaa sen siihen asti, että se osaa ite kävellä ja ottaa kaapista safkaa.”
Maya loi siskoonsa epäuskoisen katseen. ”Et ole tosissasi”, hän sanoi. Vaikka hän ei lapsirakas ollutkaan, ei hän silti taatusti omaa lastaansa kohtelisi kuin lemmikkiä, johon on kyllästynyt.  Vanessa vain kohautti olkiaan ja lähti nukkumaan. Maya jäi tuijottamaan lautastaan.
Eikä yksi välttämättä riitä.

Aamulla Latika ja Cyle pyysivät Mayan istumaan kanssaan aamiaiselle. (tarjolla Cylen erittäin palaneita pannaareita :D) Maya olisi halunnut  vain mennä tuntikausiksi kuumaan suihkuun, mutta vanhempien katse kertoi, että nyt oli parempi totella pyyntöä. Aikansa tyhjänpäiväisiä puhuttuaan Cyle laski haarukkansa alas ja katsoi tytärtään.
”Olemme äidin kanssa säästäneet vähän rahaa”, Cyle sanoi yllättäen. Maya kohotti kulmiaan ja katsoi isäänsä hölmistyneenä.
”Täh, mitä varten? Meinaatteko maksaa minut ulos tästä talosta?”
Cyle hymyili ja sai sanoillaan Mayan leuan putoamaan jonnekin rintojen tasalla.
”Sinä lähdet käymään Ranskassa.”

Ja niin Maya lähti seuraavana viikonloppuna lomamatkalle. Cyle oli jo kantanut hänen laukkunsa taksiin ja nyt meikkaamaan unohtunut nuori nainen juoksi kiireissään ehtiäkseen itsekin kyytiin. Hän oli tuhottoman innoissaan päästessään yksin ulkomaille! Hän ei ollut osannut edes kuvitella mitään tällaista!

Lento ja sitä seurannut bussimatka olivat olleet tuskaisen pitkiä, mutta lopulta Maya löysi itsensä pienestä Ranskalaisesta kylästä hotellinsa edustalta. Hän kävi heittämässä matkatavaransa huoneeseensa ja lähti saman tien kiertämään kaupunkia. Viis jostain aikaerorasituksesta! Hän halusi päästä tutkimaan paikkoja, eihän hänellä ollut kuin pari päivää aikaa.

Maya kierteli aikansa ja pysähtyi hetkeksi ihastuttavaan puistoon. Kaikkialla oli ihanan kesäistä ja aurinko paistoi lämpimästi. Maya jäi tuijottelemaan suihkulähdettä ja antoi ajatustensa harhailla. Hänellä oli niin levollinen olo…

Hänen ympärillään alkoi pyöriä yllättäen perhosia ja yksi jopa laskeutui hänen kämmenelleen! Maya rakasti tätä paikkaa ja hän halusi jäädä sinne ikuisesti. Äidin keijuhöpinät ja kaikki muutkin ikävät asiat tuntuivat niin kaukaisilta…

Rentouduttuaan aikansa puistossa Maya suuntasi erään pubiin. Se oli sisustettu kuin konditorian yhteydessä oleva kahvila, mutta sieltä sai melkein mitä tahansa. ”Lasillinen valkoviiniä, kiitos”, hän sanoi englanniksi ja väläytti tarjoilijalle säteilevän hymyn. Oltiinhan nyt sentään ranskassa. Laseja kumoutui useampikin tarjoilijan opettaessa hänelle ranskaa.
”Un verre de vin blanc, s'il vous plaît”, tarjoilija opasti täydellisellä ranskallaan. Maya nauroi ja yritti epävarmasti perässä.

Maya säpsähti hereille ja ihmetteli, missä oikein oli. Hän tajusi istuvansa pehmoisella sohvalla hotellinsa aulassa. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen, kunnes huomasi kellon. Se näytti puolta viittä aamuyöllä. Maya pudisteli viinanhuuruista päätään ja yritti muistella, miten oli oikein päätynyt hotellille.

”Maya…”
”Tu es belle… Vous êtes vraiment belle.”

Maya kompuroi hissiin horjuvin askelin ja lopulta rojahti sängylleen. Hän pohti kuumeisesti, mitä oli tapahtunut. Hän muisti vain törkeän komean, hieman vanhemman ranskalaismiehen ja sen, kuinka tämä oli kuiskinut jotakin todella seksikkään kuuloista hänen korvaansa. Hänen kehonsa värisi nytkin, kun hän kelasi tuota ainoaa muistikuvaansa ajatuksissaan läpi uudelleen ja uudelleen. Kuka tuo mies oikein oli ja missä hän nyt oli? Mayan pää oli kuitenkin niin sumuinen, että hän nukahti pian uudelleen.

Aivan liian pian koitti se aamu, kun Mayan oli lähdettävä takaisin kotiin. Ulkona satoi ja se masensi hänen mieltään entisestään. Hän olisi halunnut jäädä tänne. Hän olisi halunnut löytää sen salaperäisen miehen. Syödessään herkullista mansikkarahkaa aamiaiseksi Maya työnsi hajamielisesti toisen kätensä taskuunsa ja tunsi yllättäen jonkin paperilapun sormissaan. Hän veti sen pois taskusta ja silitteli rypistyneen pienen lappusen suoraksi. Lukiessaan sen lyhyen koruttoman tekstin hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun.

Lusikoituaan rahkansa pikapikaa loppuun hän ryntäsi ulos saadakseen rauhaa muilta hotellin asiakkailta. Sydän pamppaillen hän luki lapun vielä kerran ja kaivoi puhelimen taskustaan.

Ma chérie, belle Maya

Haluan kuulla sinusta vielä
-Philippe
33 9036XXXXX

Numeron oli pakko olla sen miehen! Maya näppäili hurmioissaan numeron ajattelematta yhtään sen enempää. ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Mayan teki mieli paiskata puhelimensa seinään. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, eikä hän välittänyt, vaikka ne valuivat vuolaasti hänen poskilleen, kun hän marssi hotellihuoneeseensa hakeakseen matkatavaransa.

Kotiin palattuaan ja iloisen vastaanoton saatuaan Maya tarjosi perheelleen tuliaisena tuomaansa Ranskalaista vuosikertaviiniä. Hän kaatoi sitä laseihin hajamielisenä ja ajatteli vain sitä miestä. Tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jäänyt Ranskaan, vaikka hän ei edes tuntenut tai muistanut sitä miestä lainkaan… Vain hänen sanansa. Se kuitenkin riitti tekemään hänen olonsa sietämättömäksi. Uskaltaisikohan hän soittaa uudelleen? Entä jos mies oli vain leikkinyt hänen kanssaan?

Tarjotessaan viiniä isälleen Maya havahtui mietteistään. Cylekin vaikutti todella poissaolevalta ja jopa surulliselta. Maya katsoi isäänsä huolestuneena. Tuollainen ei ollut hänen tapaistaan.
”Isä?” hän herätteli miestä ja yritti saada tähän katsekontaktia. ”Isä, onko kaikki hyvin?”

”Minä – tuota, minun pitkäaikainen työkaverini… Hän…”
”Niin?” Maya kysyi aavistaen jo, mitä oli tulossa.
”Jare kuoli. Ihan yllättäen. Sain kuulla siitä tänä aamuna. Jare oli hyvä jätkä, aina niin ystävällinen ja kunnon mies vaimolleen… Hyvät lähtevät aina liian aikaisin.” Pala nousi mayan kurkkuun ja hän tunsi itsensä tavattoman itsekkääksi, kun oli murehtinut niin pieniä asioita.
”Mihin hän..?”
”Eturauhassyöpä”, Cyle totesi murheellisena. ”Kun se löydettiin, oli jo liian myöhäistä. Jare ei koskaan maininnut sanallakaan…”

Mennessään nukkumaan Mayan ajatukset pyörivät niin Cylessä kuin siinä ranskalaisessa miehessä… Olikohan miehen nimi oikeasti Philippe? Huokaisten Maya pudisteli päärään ja yritti unohtaa koko jutun. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Unessaan hän eli muistamaansa hetkeä yhä uudelleen ja uudelleen.

Alakerrassa perheen nuoremmat lapset ahersivat läksyjensä parissa. Vanessan työt olivat venynet, joten hän oli väsynyt ja normaaliakin huonommalla tuulella.
”Miks ihmeessä Maya pääsi Ranskaan eikä sen tarvii käydä ees vielä töissä, kun mä raadan niska limassa!”
”Äiti sanoi, että Maya tarvitsee aikaa”, Rhage sanoi varovasti. Hänkin oli vähän kateellinen siskolleen, mutta ei kuitenkaan ollut Vanessan lailla vihainen.
”Niin mihin muka?!” Vanessa tuhahti ja viskasi kynänsä keittiön toiseen päähän. ”Anti olla, mä painun nukkumaan. Hitot kouluhommista.”
Rhage huokaisi katsoessaan siskonsa tömistelyä huoneeseensa. Vanessasta alkoi todella tulla ongelmatapaus.

Herättyään Maya päätti harjoitella shakinpeluuta, mutta mokoma peli osoittautui tolkuttoman vaikeaksi. Hän yritti kuitenkin sinnikkäästi, sillä halusi kehittää loogista päättelyään. Hänen haaveensa oli nimittäin ryhtyä lääkäriksi.

Aikansa shakkia pelattuaan Maya kävi suihkussa ja sieltä tultuaan hän teki päätöksen. Edellispäiväinen keskustelu isän kanssa oli saanut hänet tajuamaan, että elämä oli rajallinen. Hänen olisi toimittava, jos hän todella halusi saavuttaa jotakin. Niinpä hän näppäili Ranskan suuntanumerolla varustetun puhelinnumeron kännykkänsä ja vapisevin käsin nosti sen korvalleen.
Tuut
Tuut
Tuut…

”Bonjour?”

~**~

Oon niin ilonen kun pääsin vihdoin kirjoittamaan Mayasta aikuisena! Ahh muutenkin tätä osaa oli kiva tehdä, tosin seuraavasta osasta oon vielä enemmä täpinöissäni! Kuka onkaan tuo kuuma ranskalainen ;) Kiitos että jaksoitte tätä osaa odottaa, kommentteja vaan aikasempaan tapaan tulemaan! :3 Ja ainiin, älkää kauheasti mätkättäkö noista ranskankielisistä lausahduksista jos ne on ihan päin honkia, en todellakaan osaa itse sanaakaan ranskaa :DD