Osa 6 - Without you

Heis taas! :) Kiitoksia taas hirmuisesti edelliseen osaan kommentoijille, jatkakaahan samaan malliin ja kaikki tänne eksyneet uudetkin lukijat saisivat mielipiteensä ilmaista : > Tässä osassa yritin saada kehiin jotain jännittävän tapaista tunnelmaa, toivon että onnistuin siinä edes jotenkuten :) Ihan heikkohermoiset olkoot varuillaan vaikkei tässä nyt sinänsä mitään hirveää näytetäkään, se jää teidän mielikuvituksenne varaan ;) Mutta nyt lukemaan ja kommentoimaan! 

~**~

Vanessan katoamisesta oli kulunut jo muutama päivä, mutta tytöstä ei kuulunut mitään. Latika soitteli jatkuvasti poliisille, mutta mitään uutta tietoa ei vain kuulunut. ”Olen pahoillani rouva Gruen, mutta emme ole saaneet tyttärestänne mitään uutta infoa.” Latikan sydän murtui jälleen, eikä hän tiennyt ollenkaan, mitä tehdä.
”Hyvä on. Ilmoittakaa jos jotain ilmaantuu.” 
”Totta kai.”

Latika sulki puhelimen epätoivoisena ja kertoi huonot uutiset miehelleen. 

”Ei mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään tietoa”, hän parahti ja loi katseensa uupuneena maahan. ”Cyle, mitä me oikein teemme, jos häntä ei löydy?” Cyle pakotti itsensä pysymään vahvana ja keskittyi rauhoittelemaan vaimoaan. 

”Latika-rakas, älä puhu tuommoisia. Hän löytyy, aivan varmasti löytyy”, Cyle kuiskasi ja halasi naista. Pakko löytyä. Jumaliste, pakko löytyä, hän lisäsi surkeana mielessään.

Samaan aikaan jossakin hyvin kaukana Vanessa oli täysin tiedottomassa tilassa. Hän oli ollut tajuttomana ties kuinka kauan. Tyttöparka ei vielä tiennyt kaameista tapahtumista tuon taivaallista.

”Onnistuin tehtävässäni, joko päästät minut menemään?”, murahti tumma ja hyvin karvainen mies, joka oli Vanessan siepannut. Hän painoi avaruusnaisen seinää vasten lisätäkseen uhkauksensa tehoa. Nainen kuitenkin vain nauroi ja pudisti päätään.

”Ei Ted, et todellakaan. Minä tarvitsen sinua vielä”, hän sanoi ja heitti sitten Tedin pois tieltään kuin kärpäsen. ”Olet osoittautunut hyödylliseksi apuriksi. On hyvä, kun on joku, joka hoitaa nämä likaiset hommat.”

”Minun täytyy tehdä tyttöön pieniä parannuksia”, nainen sanoi hyväntuulisesti ja asteli suurten ikkunoiden eteen, joista näki koko vankihuoneen, johon Vanessa oli viskattu. Ted korjasi itsensä ylös lattialta ja katsoi pomoaan kummastuneesti. ”Parannuksia? Kuka tuo lapsi edes on? Et ole kertonut siitä mitään.”

”Vanessa, oikeammin Vnxe, on minun tyttäreni. Minun tehtäväni oli tuottaa tähän maailmaan jälkeläinen, jotta hän voisi kerätä maasta tietoa minun kansalleni. Tyttö on vielä lähes täysin ihminen, mutta kun hän kasvaa, hänellä tulee olemaan täysin samat voimat ja piirteet kuin minullakin!” nainen selitti ja levitti käsiään mahtipontisesti. ”Ja mitä parannuksiin tulee, minun täytyy istuttaa häneen muutamia ajatusmalleja. Tyttö luulee olevansa ihminen ja suhtautuu ihmisiin kuin vertaisiinsa. Sitä käsitystä täytyy muuttaa.”

Kotona surullisesta tunnelmasta huolimatta oli aika viettää Mayan syntymäpäiviä. Kakkua ei kukaan ollut tytölle muistanut ostaa, sillä synttäribailut eivät olleet päällimmäisenä vanhempien mielessä. Pikkusiskon katoamisesta toistaiseksi tietämätön Maya kuitenkin heilutti viiriä iloisesti tuntiessaan kasvuhormonien syöksyvän suoniinsa niin vauhdikkaasti, että seuraavaan elämänvaihteeseen siirtyminen tuntui tapahtuvan yhdessä silmänräpäyksessä.

Ja voi että Mayasta kasvoi kaunis nuori neitokainen! En olekaan enää ihan niin harmissani siitä ettei Vanessasta ole perijäksi, sillä tämä tyttö kyllä takuulla kääntää miesten päitä!

Latikasta ei ollut onnittelemaan tytärtään. Hän makoili sängyllään voimattomana ja ajatteli vain Vanessaa. Hänen olisi pitänyt kertoa puhelusta poliisille heti, kun oli sen saanut. Ja ennen kaikkea Cylelle… Hän oli juuri puhunut kummasta soittajasta ja kuulemistaan äänistä miehelleen, eikä tämä tosiaankaan ollut ilahtunut. 

Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Totta kai sun ois pitäny kertoa mulle heti, kun sen puhelun sait! Sun avuttomuutes takia en ehkä enää koskaan  näe omaa tytärtäni! 

Cylen syytökset kaikuivat Latikan korvissa, eikä tämä saanut niitä mielestään. Hänellä oli kamala olo. Kaikenlisäksi Cyle oli juuri – joko tarkoituksellaan tai ajattelemattomuuksissaan – kieltänyt Latikan äitiyden Vanessaa kohtaan. Hän oli sanonut ”omaa tytärtäni” eikä ”meidän tytärtämme”. Latika huokaisi ja sulki silmänsä uupuneena. Hänellä tosiaan oli kamala olo.

”Miksi äiti on lukittautunut makkariin?” Maya kysyi isältään, joka oli juuri toivottanut tytölle vaisusti hyvät syntymäpäivät. Cyle irvisti ja huokaisten päätti lopulta kertoa totuuden.

”Olen pahoillani, ettei me äidin kanssa olla oikein juhlatuulella, vaikka on sun merkkipäivä. Se johtuu siitä, että Vanessa…”

”Mitä Vanessasta?” Maya kysyi heti varautuneesti.

”Siskosi on kateissa.”

  

”Kateissa?!” Maya huudahti. ”Miten niin kateissa?”

”Poliisilla ei ole mitään tietoa asiasta”, Cyle sanoi surkeana.

”Mutta te sanoitte, että Vanessa on jollain retkellä?!”

”Emme halunneet huolestuttaa sinua saati sitten Rhagea. Etkä muuten sano Rhagelle mitään, poika on ihan liian pieni murehtimaan tällaisia asioita.”

Maya pudisti päätään epäuskoisena, mutta myöntyi pyyntöön.

Kun Cyle lähti lukemaan Rhagelle iltasatua, Maya istuutui olohuoneen sohvalle ja jäi tuijottamaan mustaa tv-ruutua. Häntä ei huvittanut laittaa sitä päälle, sillä ajatukset pyörivät vain pikkusiskossa. Mihin ihmeeseen se pikku riiviö oli oikein joutunut? Vanessa osasi olla todella hankala ja raivostuttava kakara, mutta hän oli silti Mayan paras kaveri.

Toisaalla Vanessa alkoi pikkuhiljaa heräillä. Tyttö havahtui tajuihinsa säpsähtäen, hänestä tuntui kuin olisi herännyt kesken kauhean painajaisen. Järkyttävä kipu jyskytti hänen päässään ja sumensi ajatuksia. Missä hän oikein oli? Vanessa vilkuili ympärilleen ja hvaitsi suurehkon huoneen, jonka toisessa päädyssä oli valtava peili. Sisutukseen kuului sängyn lisäksi vain yöpöydät ja joku kummallinen kasvi valkoisessa ruukussa. Vanessa hieroi ohimoaan ja paniikki alkoi vallata hänen mieltään.

Tyttö ponkaisi pystyyn ja hän ryhtyi tutkimaan seiniä. Missään ei näkynyt ovea ja ikkunat olivat korkealla hänen ulottumattomissaan. Missä ihmeessä hän oikein oli? ”APUA”, hän kirkaisi ja hakkasi seinää. ”Päästäkää mut kotiin!!”

Seinän toisella puolella vihreäihoinen nainen, Vanessan äiti, katseli tytön panikointia. Seinä olikin kummallisesti toispuoleinen: vankihuoneeseen näki sisään ja lasioven sai työnnettyä auki, mutta sisäpuolelta huone oli täysin aukoton, eikä seinän läpi nähnyt mitään. Tytön hätä ei liikuttanut naista lainkaan.

”Noniin. Ted, tyttö on hereillä. Käypäs vähän kovistelemassa sitä.”

”Et ole tosissasi! Sehän on vain lapsi!”

”NYT”, nainen jyrähti, eikä jättänyt niskuroivalle apulaiselleen valinnanvaraa.

Ja niin Vanessa näki järkytyksekseen kuinka seinän läpi työntyi valtava mieshahmo. Äkkiä se oli aivan kiinni Vanessassa ja nosti hänet seinää vasten. Vanessa tuijotti suoraan miehen julmiin silmiin ja alkoi huutaa. ”AUTTAKAA”, hän kirkui avuttomana ja yökki miehen kaamean hajuiselle hengitykselle.

”Huomenta”, mies totesi käheällä äänellä ja tutki tyttöä katseellaan. ”Mitenkäs täällä voidaan?” Miehen sanat olivat ihan ystävälliset, mutta se sävy, millä hän ne sanoi, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Vanessan selkäpiitä. 

”Oletteko nyt aivan varma?” Latika puuskahti puhelimeen äkäisesti.

”Kyllä, rouva. Emme ole saaneet tietoomme mitään uutta. Ymmärrän täysin huolenne, mutta koettakaa rauhoittua. Me ilmoitamme kyllä heti, jos jotakin selviää.”

”Kun jotakin selviää”, Latika korjasi kipakkaan sävyyn.

”Juuri niin. Kuulemiin, rouva Gruen.”

Latika oli vähällä heittää puhelimen seinään. Hän oli huolesta sekaisin, eikä hän kyennyt nukkumaan tai syömään, saati sitten keskittymään mihinkään muuhun kuin Vanessan ajatteluun.

Yllättäen Cyle hiipi hänen taaksensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

”Kyllä hän löytyy”, Cyle kuiskasi ja suukotti vaimonsa poskea. Latika käänsi päätään hämmästyneenä ja katsoi miestään toiveikkaana.

”Etkö olekaan enää vihainen?”

”Olen”, Cyle aloitti huokaisten. ”Mutta tajusin, että nyt jos koskaan meidän täytyy pitää yhtä. Niin itsemme kuin lastenkin takia. Maya on todella huolissaan Vanessasta ja meidän täytyy pitää huoli, ettemme aiheuta samaa hätää Rhagelle, hän on niin pieni vielä.”

Latikan huulille nousi hetkeksi hymy, sentään jokin asia oli taas kohdallaan. Hänen rakastamansa mies seisoi jälleen hänen vierellään.

Cyle oli saanut suostuteltua Latikan ottamaan muutaman pillerin unilääkettä, jotta tämä saisi levättyä edes hetken. Itse hän rojahti sohvalle uupuneena. Ikävä puristi hänen rintaansa ja se teki hengittämisestä vaikeaa. Missä hänen pieni tyttönsä oikein oli… Cyle kohotti kätensä otsalleen hieroakseen ohimoaan. Hänkin oli kuolettavan väsynyt, mutta tuntui väärältä antaa uupumukselle periksi, kun oma tyttö oli jossakin teillä tuntemattomilla, ypöyksin.

Ja isin silmäterä todella oli ypöyksin vieraassa paikassa. Se Ted-mies oli poistunut ja jättänyt Vanessan yksin prameaan huoneeseensa hengitettyään tovin ajan Vanessan kasvoja kohti uhkaavasti. Yksinäisyys oli Vanessalle täysin vierasta, samoin se sanoinkuvaamaton kauhu, joka hänen pientä kehoaan vavisutti. Vanessa mietti äitiään ja isäänsä, katuen jokapäiväistä kiukutteluaan. Kyyneleet kihosivat tytön silmiin, kun hän keksi, että entä jos hän olikin täällä sen takia, että oli ollut tuhma!

”Anteeksi!” hän henkäisi ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. ”Äiti ja isi, mä lupaan parantaa tapani!”

Huoneen ulkopuolella Ted ja aliennainen katselivat tytön vauhkoamista, ja huokaisivat helpotuksesta, kun tyttö viimein taas rauhoittui nyyhkyttämään kippurassa.

”No hiljenihän se.”

”Aivan. Ja pian hän nukahtaa, hän on aivan poikki, käsittelysi imi hänestä mukavasti energiaa. Ja kun hän on tiedottomana, sinä menet ja varmistat, ettei hän ihan heti herääkään.

”En mä haluu mikää lastenhakkaaja olla.”

”Tämä ei ole sinun halustasi kiinni. Minun täytyy suorittaa toimenpiteeni, ja ne ovat kivuliaita. Tytön täytyy olla täysin tajuton, jotta ne onnistuvat oikealla tavalla.”

Parin keskustellessa Vanessa tosiaan mätkähti selälleen ja nukahti, tuijoteltuaan lasikaton läpi näkyvää tähtitaivasta jonkin aikaa. Hänen unensa oli kuitenkin hyvin pinnallista.

”Etkö sä vois käyttää jotain nukutusainetta?” Ted ihmetteli.

”Tyttö ei ole ihminen!” nainen huudahti. ”Hän on minun lajiani, eikä häneen normaalit nukutusaineet niin vaan tepsikään!”

”MÄ EN SUOSTU, se on vaa lapsi. Sä oot ihan sairas, ei ois ikuna pitäny suostuu tähän”, Ted jylisi.

Ja sitten Ted löysi itsensä lattialta. Aliennaisella oli suunnattomat voimat, joten hän sai niinkin ison miehen maahan helposti.

”Olenko minä muka antanut vaihtoehtoja? Olenko sanonut, että sinulla on varaa perääntyä tästä? EN”, nainen sanoi tyynenrauhallisella äänellä ja katsoi Tediä halveksuen.

Ted hapuili asetta housujensa taskusta, mutta hänen kätensä tärisivät niin, että se putosi maahan. Nainen potkaisi aseen huoneen toiseen päähän ja kävi miehen kimppuun.

”Sinä. Tottelet. Minua”, nainen sanoi edelleen rauhallisella äänellä ja löi miestä sanojensa vahvistukseksi. ”Muuten mustelma sööteissä kasvoissasi on sinun viimeinen murheesi. Et halua edes tietää mihin kaikkeen minä pystyn.”

”Hyvä on hyvä on!” Ted karjaisi ja rimpuili pois naisen alta. ”Mutta palkkion saat kyllä kaksinkertaistaa.”

”Aivan sama minulle, kunhan hoidat hommasi.”

Ja niin Ted ryntäsi Vanessan huoneeseen, nosti nukkuvan lapsen pois sängystä ja viskasi tämän lattialle. Vanessa heräsi säpsähtäen ja kiljaisi kauhusta. Hän ei ehtinyt edes reagoida kunnolla, kun valtava mies ahdisti hänet seinää vasten. Hän kuitenkin rimpuili kovaa ja puri miestä käteen, jolloin tämän ote kirposi hetkeksi ja Vanessa pääsi livahtamaan miehen ohitse.

Vanessa lähti juoksemaan, mutta epätoivo valtasi hänet, kun hän tajusi, ettei huoneessa ollut ovea. Eikä hänellä ollut hajuakaan, miten mies sinne oli päässyt. Tyttö sotkeutui omiin jalkoihinsa ja mätkähti mahalleen lattialle. Salamannopeasti hän ponnisti itsensä konttausasentoon, mutta hän kuuli miehen hengityksen ja asekeleet takanaan. Mihin hän voisi mennä? Mitä hän voisi enää tehdä? Ei mitään.

”AUTTAKAA!”

~**~

Miten käy Vanessan?
Vähän ilkeästi jätin tän tähän kohtaan mutta... Tykkään tosta vikasta kuvasta ja vikana kuvana se pääsee oikeuksiinsa ;)