Osa 2 - I believe in love

Noniin, tässä ois sitten toinen osa! Kiitoksia paljon kaikille edellistä osaa kommentoineille, saitte mut motivoitumaan niin paljon että väsäsin tän jo nyt valmiiks :D Nyt tosin on koeviikko alkamassa joten ehkä näin tiuha tahti ei tuu jatkumaan mut pyrin et ois ainaki aina yks osa per viikko : ) 

Tästä osasta sen verran että tarina ei juuri etene, mutta taustoitan vähän Latikan elämää ja hänen salaisuuksiaan, ensi osassa päästään sitten etenemään tapahtumien kanssa. Tää oli eka kerta ku lavastan mitään, joten saattaa olla vähän  kökköäkin jälkeä, mutta mulla oli hauskaa ja tykkään ite tästä ihan hirveesti, toivottavasti tekin :D Mutta niin, lukekaahan ja jättäkää mielipiteenne! ;)

~**~

1    Heti herättyään Latika kaivoi kännykkänsä esiin ja näppäili Cylen numeron. Hän kuitenkin jäi empimään soita-nappulan kanssa, sillä eihän hän voinut tietää varmasti mitä mieltä mies hänestä oli. Kaikki oli vain oletuksen varassa. Kasvata se selkäranka, hyvä nainen! Latikan sisäinen ääni tuhahti. Itseluottamuksenpuuskassa Latika päätti painaa vihreää luurin kuvaa.

     ”Cycl0n3”, kuului unenpöpperöinen ääni. Latikaa hymyilytti hieman.

”Huomenta! Täällä on Latika Gruen, muistatko minua eiliseltä?”

”Ai hei, Latika. Tokihan minä sinut muistan, muistaakseni meillä oli eilen aika mukavaa.”

Latika tunsi perhosia vatsassaan ja eilisiltainen onnentunne levisi hänen koko kehoonsa. ”Niinhän meillä taisi olla. Ja se onkin syy miksi soitin, ajattelin että mitäs jos otettaisiin uusiksi. Voisit tulla illalla käymään täällä minun luonani sitten kun olen päässyt töistä.”

”Tulen enemmän kuin mielelläni!”

Latika sulki puhelimen ikionnellisena ja kaivoi jääkaapistaan jogurttia aamiaiseksi. Kyllä, hän oli saanut kaloistaan ja töistään sen verran rahaa, että varat riittivät jääkaappiin! Valitettavasti istumapaikkana toimi vessanpönttö…

   Ja tältä Latikan kämppä tosiaan näytti. Jääkaapin lisäksi Latika sai hankittua lavuaarin ja peilin.

Latika saikin sinä päivänä töissään ylennyksen ja varsin mukavan bonuksen. Lisäksi hän kävi myymässä kalastamiaan kaloja torille, joten hänellä oli vihdoinkin varaa kitaraan, josta oli haaveillut ikuisuuden! Hän pääsi lähtemään töistään hieman aikaisemmin, joten hän päätti juhlistaa ylennystään soittelemalla ennen kuin Cyle tulisi käymään.

Sen jälkeen hän otti taksin kirjastolle. Hänen ihmissuhdetaitonsa eivät olleet missään parhaassa mahdollisessa kuosissa, joten hän päätti käydä selailemassa asiasta kertovaa kirjaa: hän halusi tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen Cyleen.

  

Kirja olikin todella kiinnostava ja Latika uskoi hyötyvänsä sen lukemisesta oikeasti. Kirjaa selaillessa aika kului todella sukkelasti, joten Latikalle tuli hieman kiire ehtiä takaisin kotiin.

Latika sai ostettua itselleen myös suihkun. Hän iloitsi siitä suuresti, sillä vihdoinkin hän kykeni hoitamaan kaikki perustarpeensa kotonaan!

Vihdoinkin Cyle saapui, ja Latika loi hänen paljonpuhuvan katseen, kun mies asteli ovesta sisään. ”No hei”, hän hymyili ja sai vastaukseksi ihastuneen virnistyksen. Latikaa nauratti kun hän huomasi miehen katseen hakeutuvan muuallekin hänessä kuin kasvoihin. Oli yllättävän imarteleva tunne, että kelpasi jollekin ulkonäöllisesti.

Latika ja Cyle juttelivat tuntikausia, mutta kumpikaan ei huomannut ajankulua. Välillä he vain juuttuivat tuijottamaan toisiaan silmiin. Cyle piti Latikaa maailman viehättävimpänä naisena ja hänestä omalaatuinen iho vain korosti naisen siroja piirteitä. Latika nojautui lähemmäs Cyleä ja kuiskasi: ”Kuule… Haluaisin kertoa sinulle jotakin.”

”Ei, anna minä ensin”, Cyle sanoi ja sai odottavaisen ilmeen nusemaan Latikan kasvoille. (vähän turha ja tilanteeseen epäsopiva kuva, mutta Latikan ilme on vaan niin ihana, että oli pakko laittaa :3)

Cyle tarttui yllättäen Latikan käteen ja painoi suukon tämän siniselle kämmenselälle. ”Latika Gruen, haluan tunnustaa sinulle erään asian”, hän aloitti salaperäisesti hymyilleen. Latikan suu raottui hämmästyksestä ja hän tuijotti miestä onnesta sekopäisenä. ”Olet kaunein ja fiksuin nainen, jonka tunnen. Minä ihan todella pidän sinusta. Siis… sillä tavalla.”

Latika kiepsahti Cylen kaulaan ja rutisti miestä lujasti. ”Voi Cyle… Olen sanaton. Mutta minäkin pidän sinusta sillä tavalla”, hän naurahti lainaten Cylen suloisen kömpelöä tapaa ilmaista asiansa.

”Kuule, mennäänkö käymään ulkona? Siellä on kaunis tähtitaivas ja haluaisin kokeilla yhtä juttua sen alla näiden harmaiden seinien sijaan”, Latika ehdotti ja tarttui miestä kädestä vetäen tämän perässään ulos.

Ulkona ilma oli hyytävän kylmää, joten ulkovaatteet oli pakko pukea päälle. Cyle tarttui Latikaa käsistä ja he tuijottelivat toisiaan ujosti hengityksen höyrytessä kylmässä ilmassa.  ”Mitä sinä halusitkaan kokeilla?”

 ”Tätä”, Latika henkäisi ja kurottautui painamaan huulensa Cylen huulille. He suutelivat pitkään ja hartaasti. Lämpö levisi Latikan sisällä eikä häntä paleltanut enää ollenkaan kylmän, mutta romanttisen tähtitaivaan alla.

Kesken suudelman Latika raotti silmiään ja näki Cylen takana kummallista valonkajastusta. ”Cyle”, Latika henkäisi ja nojautui hieman kauemmas.

Valo vain kirkastui ja sai Cylenkin suoristautumaan ja rypistämään otsaansa. ”Mitä tuo oikein on?” Latika pudisti päätään hämillään ja painautui Cyleä vasten. ”En tiedä.”

Yhtäkkiä valo välähti rähjähdysmäisesti ja niin kirkkaasti, että se valaisi koko tienoon yhtä valkeaksi kuin päivällä. Cyle kietoi kätensä tärisevän Latikan ympärille ja silitti tämän selkää rauhoittavasti. Valon keskeltä alkoi pikkuhiljaa erottua ihmismäinen hahmo. 

Hahmo laskeutui maahan ja jäi tuijottamaan pelokasta pariskuntaa. Latika katsoi naista silmät suurina, mutta hän tunsi sisällään jonkin liikahtavan. Aivan kuin… aivan kuin hänellä olisi jonkinlainen yhteys tuohon naiseen. Tuo tunne kuitenkin jäi laimeaksi järkytyksen alla.

”Hei, Latika. Vihdoinkin tapaamme.”

”Ku-kuka sinä olet?” Latika kysyi ääni väristen. Hän katsoi hämillään naisen punaisia hiuksia ja sinistä ihoa. Nainen näytti aivan häneltä, lukuun ottamatta noita kummallisia hehkuvia siipiä. ”Olen Valerie”, nainen kuiskasi ja nosti kätensä pystyyn varoittavasti. ”Olen sinun…”

”Äiti..” Latika henkäisi, kun äkkiä tunsi viiltävän kivun lävistävän koko hänen kehonsa.

”CYLE!” Latika kirkaisi tuskissaan ja painui kaksin kerroin. Uusi valonvälähdys täytti ilman , tällä kertaa se oli lähtöisin Latikasta. Hän tunsi takkinsa repeytyvän, kun jotain kummallista puski sen lävitse. Cyle otti kauhuissaan askeleen taaksepäin ja harkitsi paikalta poistumista. Latikalle oli kasvanut siivet!

Vieras nainen, Valerie, katseli tapahtumaa huolissaan. Hän hymisi jotakin rauhoittavaa sävelmää. ”Hengitä kultaseni, hengitä”, hän mutisi ja kumartui laskemaan kätensä Latikan olalle. ”Se helpottaa ihan pian.”

Latika kuitenkin suoristautui salamana ja tyrkkäsi naisen kauemmas itsestään. ”Älä koske minuun!” hän sähähti.

”Latika…” nainen mutisi ja katsoi Latikaa anovasti, mutta vakavana. ”Ole kiltti ja kuuntele minua. Minulla on hirveästi tärkeää asiaa, mutta vain vähän aikaa.”

Valerie yritti uudelleen koskettaa Latikaa, mutta tämä perääntyi uudelleen. ”No puhu sitten, mutta lakkaa lääppimästä minua.”

Valerie huokaisi, mutta nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä on sitten. Mutta kuuntele tarkkaan, sinun on nyt pakko omaksua kaikki, minkä seuraavaksi kerron. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta tämä ei ole minun syytäni.”

”Kuten olin sanomassa aiemminkin, olen sinun äitisi. Sinäkin kai tunnet jotakin outoa meidän välillämme, eikö?” 

Latika ei sanonut mitään, nyökkäsi vain epävarmasti.

”Hyvä. Se on veriside, minä olen sinun biologinen äitisi, ja sen kyllä taitaa huomatakin… En enää elä tässä maailmassa, mutta halusin tavata sinut edes kerran. Siksi anoinkin pääsyä opastajaksesi, kun on muutoksesi aika.”

”Muutokseni..?” Latika kuiskasi ääni käheänä.

”Niin, varmasti havaitset nuo lärpyttimet selässäsi. Ne ovat siivet, ihan kuin minullakin. Ja se, että sinulla on siivet ja tuollainen iho, tarkoittaa vain yhtä asiaa: et ole aivan normaali kaduntallaaja, sinä olet samanlainen kuin minä, kultaseni. Sinussa on taikaa, sinä olet keiju.”

”Olen mikä?” Latika henkäisi ja tuijotti tuoretta äitiään silmät suurina. Hän ei todellakaan tiennyt näkikö unta vai mitä ihmettä oikein oli meneillään.

”Keiju. Olet varmasti pikkutyttönä lukenut satuja meistä. Emme kuitenkaan ole aivan perinteisiä satukeijuja, sillä siivet ovat vain jäänne alkuajoistamme, ei noilla vekottimilla lennetä metriäkään. Keijujen sukuhaara haarautui kauan sitten erilleen Homo Simiensistä.”

”Juurihan sinä leijuit ilmassa?” Latika ihmetteli.

”Kuten sanoin, en enää elä tässä maailmassa. Kuten taatusti huomaat, siipeni hehkuvat ja tuo hehku tuo minulle lentokyvyn. Sen saa vasta maanpäällisen elämän päätyttyä. Ja oikeastaan silloin keijujen todellinen tehtävä vasta alkaakin. Olet taatusti kuullut joskus suojelusenkeleistä. Me olemme juuri sellaisia, me suojelemme maan asukkaita.”

”Mutta miksi juuri nyt? Miksi minä sain siivet juuri nyt? Ja miksi…”

”Kulta, minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa. En millään ehdi kertoa kaikkea, mutta voit olla varma, että saat kaiken vielä selville. Mutta sinulla on tehtävä. Keijujen suku on harventunut hälyttävästi, olet yksiä harvoista jäljellä olevista maanpäällä elävistä keijuista. Tehtäväsi on jatkaa tätä sukua ja aikasi loputtua tulee sinun siirtää tämä tehtävä jälkeläisellesi. Ja hänen taas omalle jälkeläiselleen… Maailma tarvitsee meitä enemmän kuin koskaan, sotien ja ympäristökatastrofien lisääntyessä.

Ja miksikö tämä tapahtuu juuri nyt? Sen takia, että sinä olet rakastunut, kultaseni. Rakastuminen tarkoittaa hyvyyttä ja hellyyttä, ja ne ovat perusedellytykset keijuna olemiseen. Rakkaus käynnistää loput piilevistä ”keijugeeneistäsi.”

”Aika imelää…” Latika naurahti. Jokin Valerien sanoissa sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä puhui totta. Hän ei epäillyt hetkeäkään asioiden laitaa ja hän todella oli varma että nainen hänen edessään oli hänen äitinsä.

”Minun on nyt mentävä”, Valerie sanoi surullisesti, murhe todella paistoi hänen silmistään. Latikakin tunsi pienen vihlauksen sisällään. ”Mutta muista, että minä rakastan sinua ja suojelen sinua aina. Kuljen mukanasi jatkuvasti, turha haaveillakaan, että pääsisit minusta eroon!” Valerie sanoi saaden Latikan naurahtamaan. ”Äläkä ole huolissasi siivistä, saat ne tahdonvoimalla näkymättömäksi, niin ei tarvitse pelätä ylimääräisiä katseita.”

Sitten Valerie kohotti kätensä, sipaisi tyttärensä poskea, kuiskasi jotakin rakkaudesta ja kääntyi lähteäkseen. Hän loittoni pikkuhiljaa aina vain kauemmas, kadoten lopulta valonvälähdyksen saattelemana. Latika jäi tuijottamaan tämän perään voipuneena.

Lopulta Latika havahtui kuin transsista etsien katseellaan Cylea. Hän kuuli oven raottuvan ja Cylen kurkistavan ovensuusta.

”Joko se loppui?”

”Kyllä vain”, Latika kuiskasi ja juoksi sisälle Cylen luo. Hän sulki silmänsä ja hetken kuluttua hän sai kuin saikin siipensä katoamaan. Hän riisui repaleisen takkinsa ja antautui Cylen lämpimään syleilyyn.

”Mitä oikein tapahtui?” Cyle kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Latika katsoi miestä silmiin ja hymyili uupunesti.

”Anna kun vain olen tässä hetken, selitän sinulle kyllä kaiken.”

Cyle pujotti kätensä Latikan hiusten lomaan ja suuteli tätä. ”Tietenkin.”